Semisti erilainen tilanne oli eilen lopettaa keikka, kun takahuoneen käytävälle paukahti mun perässä Andy McCoy fiilistelemään keikan kovuutta. Jotenki absurdi fiilis oli lähtee siitä vetämään encorea, koska oletusarvo oli et tämä lyhyt kohtaminen jää varmaan siihen.
Onneks ei jäänyt. Pakko nimittäin myöntää, et omat medialukutaidon puutteet tuli tajuttua sit loppuillan aikana Andyn kanssa jutellessa. Todella skarppi ja oivaltava mies, jonka jutuista välittyy sydämellisyys. Ainaki tollei muusikko muusikolle keskustellessa.
Onhan se vähän hämmentävä juttu, ku tollanen äijä sanoo, et haluu mielellään jeesaa samalla tavalla ku Remu Aaltonen kuulemma jeesas sitä joskus.
Ja tää kaikki siis täysin randomisti Karkkilan paikallisbaarissa todella hyvän oman keikan jälkeen. Suht nätti ilta. Huh huh.
Ps. Kaikkein kovin referenssi tää on kuitenki Matille, jonka saamista kitaransoittokehuista oon ehkä ikuisesti kateellinen 🍻
